Mietelmä

Tähti katsoi kaiken yötä,
tuikki taivahan tulena.
Aalto vieri viikon pitkän,
tuulen tuiman työntämänä.
- ilman tuskan tuntemista,
harmien havaitsemista.  

Iän kaiken ihmislapsi
kantoi kaihoista povea.
Elon tuulen tuutimana,
aavan aukean ajona.
- kaiken taistelun tajuten,
käsittäen kärsimyksen.  

Vaan en vaihtaisi eloa!
Tähtihin tähyävihin.
Enkä aaltoina ajellen,
kehtaisi meriä mennä.
Elinonnen etsiminen
innosti inehmon lasta.  

Taistellen tapasi onnen!
Kultakuplan. Pienen pirstan.
Oksan orjantappurasta,
kasvista punakukasta.
- tuonkin hukkasi, hukutti
Niin kuin lapsi laittelunsa  

Sittenkin oli elänyt.
Unelmoinut!  Uskaltanut!

Sepä tappiot tasoitti.
Ylenti elämän arvon!

Viileänä aamuna

On nuoruus mulle heljä muisto vain
- kuin kevätlehto, jossa kuljin kerran
Nyt syksyyn siirryin penikulmain verran
- ja loppuun join viinit unelmain.
 

En suosiota hae neitosten
- kuin kiihkein retkin tavoittelin silloin,
kun kylän valjetessa, suvi-illoin
- hämärtymissä viivyin aittojen.

Muuttuvainen ihmismieli on
- sen nurinkurin kääntää vuotten taika
Nyt rattoisammin hupeneepi aika
kun ajatuksin, samoelen, kera haulikon:
 

Sammalpohjaa kattaa halla
-kuulaanraikas tuntu leijuu mailla.
Ja metsä kajahtelee kirkon lailla.
Ja lehtikulo rapsaa saappaan alla.  

Ja pystykorvani kun alkaa haukun,
taas kiirein harpon kuten joskus ennen
- ja iloitsen kun siivet lukkoon mennen
metsokukko putoo jälkeen paukun.  
Ah, syksyiskankaat mua viehättää,
ja näköalat harjanteilta vuorten.
- en sentään tuomitse ma hurmaa nuorten.
Jos laakson liepeheltä helkähtää.  

Se, sekin on nääs jakso elämää.
- ja taittuvi jos siltä perholento
Niin, niinhän häipyvi myös syksy vento
Ja lumen vaippa maille leviää.